Korvaamattomat kontaktit

”Ajattelin keittää kahvit, tuletko käymään?”, kysyy ystävä sunnuntai-iltapäivänä. Hetkeä myöhemmin, saman iltapäivän aikana, istumme hänen keittiönpöytänsä ääressä. Kahvihetki ystävän seurassa on kohtaaminen, sitä aidointa laatua, mietin kun vuoron perään puramme tuntojamme kahvikupit käsissämme. Pohdin, minkälaisista elementeistä ystävyys syntyy ja ajattelen hetken omia rakkaita ystäviäni. He ovat ihmisiä, joiden kanssa saan nauraa ja itkeä, kulloisenkin tilanteen ja tarpeen mukaan.

Jatkan ystävyyspohdintojani ja päätän tehdä nopean minigallupin. Gallupkysymykseni kuuluu, mikä tekee ystävyyden ja mikä ystävyyssuhteen syntymisen kannalta on tärkeää. Saan vastaukset heti, ja ne vahvistavat omaa näkemystäni. Ystävyys on sitä, että on vapaus olla juuri se mitä on ja sellaisena kun on. Ystävän kanssa jaetaan yhteiset intressit ja samankaltainen huumorintaju. Toisaalta taas ystävyys syntyy kontrasteista. Toinen täydentää toistaan, ilmaisee totuudenmukaisen näkemyksensä asiaan, vaikka se joskus tuntuisi vaikealtakin. ”Ystävyys on empatiaa, sympatiaa ja raisua rehellisyyttä”, vastaa yksi minigallupiini osallistunut.

Ystävät ja niiden merkitys ovat läsnä elämänvaiheesta toiseen. Päiväkodin pihan hiekkalaatikolla tai myöhemmin, vaikkapa ensirakkauden raastaessa rintaa, ystävillä on tietynlainen ja tärkeä rooli. Aikuisena mahdollisuudet tavata ystäviä ehkä vähenevät. Aikaa ystäviltä vievät mahdollisesti parisuhteet, perhearjet tai ylipäätään vapaa-ajan vähyys kiireiden keskellä. Ystävien merkitys ei tästä huolimatta katoa mihinkään aikuisenkaan elämässä. Kiireisessä ja stressaavassa elämänvaiheessa ystävyyssuhteet saattavat saada jopa uusia tärkeitä ulottuvuuksia. Ajan vähyyden lisäksi aikuisten ystävystymiseen vaikuttaa kuitenkin se, ettei uusien ystävien tapaaminen käy enää yhtä luontevasti, kuin joskus huolettomina kesinä läheisen pallokentän reunalla. Aikuisen maailma on yhtäkkiä monimutkaisempi ja tutustumistilanteisiin syntyy herkästi turhia rajoitteita. Myös mahdollisuudet ja paikat kohdata uusia ihmisiä vähenevät. Yhteinen opinahjo hitsasi helposti koulukaverit yhteen, mutta sellaiset luontevat paikat uusien ystävyyssuhteiden luomiseen ovat aikuisen arjessa vähissä.

Ystävyyssuhteet ovat tärkeitä kenen tahansa elämässä, mutta entistä tärkeämmäksi ystäväkontaktit muodostuvat siinä vaiheessa, kun oma tukiverkko on syystä tai toisesta kaukana tai se on heikko. Mieti, jos olisit vasta muuttanut maasta toiseen. Olisit joutunut hyvästelemään kotimaasi ja matkustamaan pitkän tien uuteen asuinpaikkaasi. Kieltä taitamattomana, uudessa ympäristössä ei ole kaikista helpointa solmia kontakteja, jotka auttavat sinua ankkuroitumaan uuteen ympäristöösi. Tällaiset ankkurit ovat kuitenkin hyvin tärkeitä, jotta uuden ympäristön voi jonain päivänä tuntea kodikseen.

Ystäväksi maahanmuuttajaäidille -toiminta yhdistää muualta Suomeen muuttaneita äitejä sekä suomea puhuvia vapaaehtoisia naisia. Toiminnan ensisijaisena tarkoituksena on kielitaidon ja kotoutumisen edistäminen sekä molemminpuolinen kulttuurintuntemuksen lisääminen. Toisinaan puitteet voivat olla kohdillaan sydänystävän löytymiselle. Joskus taas yhteydenpito kestää määrätyn hetken, läpi tietyn ajanjakson elämässä ja on sellaisenaan tärkeä puolin ja toisin juuri siinä kohtaa. Toimintaa on pyöritetty MLL Tampereen osastolla vuodesta 2012 ja se on osoittautunut vuosien varrella tärkeäksi väyläksi ihmisten tapaamiseen, korvaamattomien kontaktien syntymiseen.

 

Essi Pakarinen

Monikulttuurisen ystävä- ja perhetyön koordinaattori

LAPSET ”PIENESSÄ LIIKKEESSÄ”

Kesä on lasten liikkumisen aikaa. Mennään mummolaan, sukuloimaan, omalle tai kaverin mökille. Tehdään pienempiä tai isompia lomamatkoja kotimaassa tai ulkomaille. Eronneiden vanhempien lapsilla kesä ja loma voivat tuoda talvikauteen nähden erilaisia rytmejä siihen, miten kummankin vanhemman luona ollaan. Aina lasten ja perheiden elämä ei suju niin, että vanhemmat pystyisivät turvaamaan lapsen arjen hyvinvoinnin. Silloin tarvitaan ulkopuolista apua. Lastensuojelu turvaa erilaisin keinoin lasten arkea – joskus niinkin, että lapsi on sovitusti tai kiireellisen tarpeen sanelemana välillä poissa kotoaan, esimerkiksi tukiperheessä tai laitoksessa.

Kaikissa edellä kuvatuissa tilanteissa lapset asuvat virallisesti kotonaan. Harva tulee edes ajatelleeksi, että tällaisessa lasten liikkumisessa eri paikkojen välillä tai paikasta toiseen olisi kyse asumisesta monissa paikoissa. Asuminen voidaan ymmärtää virallisen kotiosoitteen sijaan paikaksi, johon lapsen arki kulloinkin asettuu. Tällöin alammekin nähdä, että lasten elämässä pidemmässä juoksussa erilaiset asuinpaikat seuraavat toisiaan. Arki voi saada rytminsä siitä, että paikkaa vaihdetaan jonkin tietyn tutun järjestyksen mukaan. Joskus paikkojen vaihdoksia voi tulla myös yllätyksenä – ja joillekin lapsille voi olla jopa arvoitus se, missä milloinkin ollaan. Jonkinlainen ”pienessä liikkeessä” olo on nykylapsille usein tyypillisempää kuin paikoillaanolo.

Lasten liikkuminen paikasta toiseen on usein aikuisten säätelemää ja aikuisista johtuvaa. Vanhempien työn ja päiväkodin tai koulun lomien sovittelu saattaa aiheuttaa erilaisia lastenhoitojärjestelyjä, jotka liikuttavat lasta. Vanhempien parisuhteen päättyminen eroon puolestaan johtaa erilaisiin tapaamisjärjestelyihin, joissa lapsi tyypillisimmin on se, joka vaihtaa paikkaa. Samoin erilaisissa kodin kriisitilanteissa yksi viranomaisten tapa ratkaista äkillisiä ongelmia, on siirtää lapsi hetkeksi toisaalle. Aikuisten säätelemänä tai aikuisten rajaamissa puitteissa lapsi voi liikkua myös omasta halustaan ja liikkuminen voi olla hänelle mieluisaa. Mummolaan, mökille, toisen vanhemman luokse tai tukiperheeseen voi olla kiva mennä – yhtäkaikki nämä samat tilanteet voivat olla lapsille vastenmielisiä pakkoja, joista hän ei voi kieltäytyä.

Liikkuminen paikasta toiseen liittyy usein erilaisiin ihmissuhteisiin. Liike itsessään on edellytys ja siten mahdollistaa erilaisten tärkeiden ihmissuhteiden ylläpitämisen ja arjen elämiseen eri paikoissa. Erilaisten suhteiden ja tapahtumien kautta kiinnitytään ihmisten lisäksi myös erilaisiin ympäristöihin. Lapsen lähimmän fyysisen ympäristön muodostavat koti, oma tila kodissa ja omat tavarat. Kodin ympäristö leikki- ja ajanvietepaikkoineen, päiväkoti tai koulu ja harrastuspaikat ovat kaikki lapselle tärkeitä ympäristöjä.

Mahdollisuuksien ja myönteisten puolien rinnalla joskus voi olla tärkeää pysähtyä miettimään myös sitä, onko liikettä, ihmisiä ja ympäristöjä lapselle liikaa? Onko lapsen aina pakko liikkua, jos hän ei tahdokaan? Milloin liikkuminen paikkojen välillä on lapselle vapaaehtoista, iloa ja voimavaroja tuottavaa? Milloin se on pakotettua, rasittavaa tai jopa ahdistavaa? Ja milloin liike merkitsee poispääsyä ja on ratkaisu lapselle turvattomaan tilanteeseen?  Aikuiset, lapset ja ammattilaiset näkevät näitä tilanteita eri tavoin.

Nautitaan kesästä, ollaan sopivasti liikkeessä ja myös tarpeen mukaan paikallaan!

Aino Ritala-Koskinen
Yliopistonlehtori (sosiaalityö), Tampereen yliopisto
MLL Tampereen osasto, eropalvelujen ohjaustyöryhmän jäsen

Sananen tunteista ja tunnekasvatuksesta

Saanko olla surullinen? Rakastatko minua silloinkin, kun suutun ja olen vihainen? Onko minun kaikille tunteilleni tilaa, vai ainoastaan niille, jotka sinä kestät vastaanottaa?

Aikuisena, niin vanhempana, ammattilaisena tai vaikkapa harrastusten ohjaajana, meillä on tärkeä rooli lasten ja nuorten tunnekasvattajina. Aikuisten tehtävänä on auttaa nimeämään ja tunnistamaan tunteita sekä pysähtyä pohtimaan yhdessä lapsen kanssa sitä, mikä tässä asiassa oikein suututtaa tai riemastuttaa, ja miksi? Tärkeää on myös tarjota lapselle välineitä siihen, kuinka toimia ison tunteen kanssa tai sietää vaikkapa pettymyksen kokemuksia. Aikuisina me myös välitämme sitä viestiä, että kaikki tunteet ovat sallittuja ja olemme yhtä lailla arvokkaita niin ilon sekä riemun vallitessa kuin allapäin, pettyneinä tai suuttuneina. Tämä tarkoittaa sitä, että meillä on kyky kohdata kaikenlaisia tunteita, joita lapsi tai nuori kokee sekä tukea niiden ilmaisussa ja säätelyssä, luoden turvallista ympäristöä tunnekokemuksille.

Entäpäs sitten omat tunnekokemuksemme? Yhtä lailla tärkeää on tunnistaa myös omia reaktioitamme. Onko minun esimerkiksi jostain syystä vaikea kohdata vihan tunteita tai turhaudunko, jos toinen ei opi uutta asiaa minun tahdilleni riittävän nopeasti? Minkälaista viestiä minä toiminnallani vien eteenpäin? Siinä missä me aikuiset tietoisesti opetamme tunnetaitoja, toimimme lapsille myös esimerkkinä. Tästä syystä yhtä tärkeä taito on myös kyetä tarkastelemaan sitä, mitä jätämme sanomatta ääneen: miten toimimme ja kuinka omat tunnereaktiomme osaltaan ohjaavat suhtautumistamme tilanteissa. Tunnekasvattajana toimiminen jättääkin pyynnön siitä, että me kohtaamme ja nimeämme yhä uudestaan omia tunteitamme sekä havainnoimme ja tunnistamme sellaisia mahdollisia tekijöitä, jotka vaikuttavat toimintaamme. Niitä kivuliaitakin.

Tunteiden merkitys elämässämme on valtavan suuri ja hieno. Elämän ollessa värityskirjan kuva, ovat tunteet niitä erilaisia värisävyjä, joilla väritämme kuvaa. Tunteet elävät meissä ja meidän välillämme, näyttäytyvät vuorovaikutustilanteissa ja kaikissa ihmissuhteissamme, vaikuttaen siihen, kuinka koemme itsemme ja toiset. Joustavat tunnetaidot sekä kyky pohtia itseään, omia tunteitaan ja mahdollisia syy-seuraussuhteita ovat asioita, joita kohti meidän kaikkien olisi hyvä pyrkiä. Ne ovat taitoja, joita varmasti tarvitsemme elämässä ja siirrämme omille lapsillemme. Niitä taitoja me jokainen harjoittelemme läpi elämämme vaiheiden, välillä onnistuen hieman paremmin, välillä huonommin. Tärkeintä on, ettemme koskaan lakkaa yrittämästä.

 

Outi Ritari,

Koordinaattori, eropalvelut

Liikkumisen riemua

Pieni poika kiipeää sinnikkäästi pitkin leikkipuiston kiipeilyverkkoa kohti telineen ylätasannetta. Verkko heiluu ja askeleet on otettava varoen. Aikuinen on lähellä varmistamassa pikkukiipeilijän turvallisuutta, mutta antaa lapsen kiivetä omin avuin. Poika on sitkeä ja viimein pieni jalka nousee yli verkon yläpuun. Pian koko pikkumies pomppii kiipeilytelineen tasanteella. Hän katsoo aikuista riemuissaan: osasin ihan itse!

Lasten riemu uuden oppimisesta on aitoa. Lapset haluavat oppia, kokeilla ja harjoitella. Lapset ovat myös sitkeitä, he jaksavat kerta toisensa jälkeen kokeilla vaikkapa kiipeämistä sinne ylätasanteelle tai pyöräilyä ilman apupyöriä, kunnes se onnistuu. Toki uudet haasteet ovat toisille myös jännittäviä, joskus jopa hiukan pelottaviakin, ja lasten motoriset taidot kehittyvät yksilölliseen tahtiin.

Mitä minä, aikuinen, voin sitten tehdä tukeakseni lasta? Tärkeintä on yhteinen innostus, tahto olla mukana liikkumassa ja leikkimässä lapsen kanssa. Aikuisena voin olla rohkaisemassa ja antamassa mahdollisuuksia kokeilla erilaisia asioita. Jos lapsi on arka liikkumaan, on hyvä miettiä miten liikunnasta saisi innostavaa. Positiivinen palaute ja aikuisen kannustus kartuttavat huimasti pienen ihmisen itseluottamusta.

Kuinka tärkeää on myös malttaa olla läsnä! Leikkipuistossa kannattaa kännykkä jättää suosiolla taskun tai kassin pohjalle ja kiivetä lapsen kanssa laivaan leikkimään merirosvoa. Nurmikentän laidalle ei myöskään kannata jäädä istumaan, vaan lähteä mukaan potkimaan palloa pikku-ronaldojen kanssa. Jalkapalloa rakastava 10-vuotias poikani totesi minulle taannoin nauraen: ”Äiti, sä et kyllä ymmärrä mitään jalkapallosta!” Hän tarkoitti sillä paitsiosääntöjä ja peluuttamista, ehkä myös sitä että en tunne huippupelaajien nimiä tai joukkueita. Totesin siihen, että ei minun onneksi tarvitsekaan, pääasia kun on että olen mukana kentän laidalla silloin kun lapseni pelaa, kannusta-massa ja iloitsemassa yhdessä.

Liikkuminen on hyvin tärkeää niin lapsille kuin meille aikuisillekin. On tutkittu, että lapsuudessa

opitut elintavat ovat melko pysyviä, joten liikunnallinen elämäntapa kannattaa omaksua jo varhaislapsuudessa. Ei ole kuitenkaan olemassa mitään yhtä oikeaa tapaa liikkua. Tärkeintä on yhdessä tekeminen ja yhteinen liikkumisen ilo!

Minna Vanhanen

Lapsi- ja perhetyön ohjaaja, MLL Tampereen osasto

Mummu sä osaat neulia

Tämän lauseen kuulin 5-vuotiaan tyttärenpoikani suusta tässä taannoin. Hänellä kun on tapana pureskella talvitakkinsa kaulusta ja kuinka ollakaan ahkeralla maistelulla se oli mennyt rikki.  Siinäpä mummu sitten hieman harmitteli, ettei ole oikein mukavaa kun vaatteet menevät rikki niitä pureskellessa. Hetken mietittyään pieni professori totesi hymyillen: ”Sä voit mummu viedä tän takin ja neulia kun sä osaat niin hyvin.”  Ihanaa positiivista kannustusta! Kannustus hymyilytti varsinkin sen vuoksi, että tämän reilun viidenkymmenen elinvuoteni aikana en koskaan ole ollut mikään käsitöiden ihmelapsi. Mutta koska toteamus tuli niin aidon ihailevasti, niin tottakai mummu otti haasteen vastaan. Haalari tuli palautettua korjattuna ja mummun jekkuna kynnelillä siveltynä. Voipi olla, että mummu siitä vielä kuulee kommenttia, kunhan sankari ehtii taas maistamaan haalarin kaulusta.

MLL Tampereen osaston toiminnassa ylisukupolvisuus on tärkeässä asemassa. Esimerkiksi päiväkerhoissa ja perhekahvilassa on kerhomummoja ja – vaareja. Kerho mummojen ja vaarien merkitys on lapsille suuri, sillä on paljon lapsia joilla omat isovanhemmat ovat kaukana ja heitä näkee harvemmin. Voi sitä riemua kun mummo/vaari tulee kerhoon mukaan. Lapsilla on aina paljon asioita kerrottavana ja on myös niin mukava saada mummo tai vaari mukaan leikkimään. Kerhomummojen ja vaarien myötä lapset kerhossakin oppivat kohtaamaan eri-ikäisiä ihmisiä.

Mummun ja vaarin tärkeyden olen huomannut myös omien lastenlasten kanssa. Tapaamme viikoittain, joskus useammankin kerran viikossa, mutta aina vastaanotto on yhtä riemullisen lämmin ja mummuna minulla on ihania etuoikeuksia, mitä vanhemmilla ei aina ole. Mummu saa tavallaan nauttia rusinat pullista. Mummu saa välillä lipsua säännöistä (sopivassa määrin), vähän hemmotella ja soveltaa omia mummulan sääntöjä. Useammankin kerran olen kuullut tyttäreltäni, että heillä on uhattu erimielisyyksien jälkeen muuttaa mummulaan. Toki täytyy myöntää, että mummulassakin joskus erimielisyyksiä tulee, niin silloin on vastaavasti uhattu, etten tule teille enää ikinä. No, onneksi nämä uhkaukset unohtuvat hetkessä.

Jos isovanhemmat ovat lapsille rikkaus, niin sitä ovat myös lapsenlapset isovanhemmille. On paljon asioita mitä mummuna voin opettaa lapsenlapsilleni. Mökillä retkeilemme metsässä ja tutkimme luonnon ihmeitä, laulamme yhdessä ja satuilemme ja teemme montaa muuta mukavaa juttua. Mutta myös lapsenlapset voivat opettaa mummua. Miten hypätään kuralätäkköön, miten talvella syöksytään lumihankeen jne. Ihan viimeksi mummulle on opetettu padilla pelaamista ja voi sitä lapsen riemua, kun mummu ei saanut palikoita hyppimään niin kuin kuului.

Lopuksi vielä oman isäni lause melkein kolmenkymmenen vuoden takaa, kun hänestä tuli ensimmäistä kertaa pappa. ”Omat lapset ovat kyllä rakkaita. Voisi sanoa että ne ovat hopeaa, mutta lapsenlapset ovat kultaa.”

Hyvää lähestyvää äitienpäivää kaikille äideille ja mummuille.

Tarja Rajala

Lapsi- ja perhetyön ohjaaja, MLL Tampereen osasto

Avoin varhaiskasvatus osana suomalaista lastenhoito- ja varhaiskasvatuskulttuuria

Suomalainen lastenhoito- ja varhaiskasvatuspolitiikka on erityinen. Meillä yhteiskunta tukee hyvin moninaisia lastenhoitomuotoja. Kunnallinen päivähoito on universaali palvelu, lasten kotihoidon tuella tuetaan informaaleja hoitoratkaisuja, kuten kotihoitoa ja yksityisen hoidon tukea on mahdollista saada, jos perhe ostaa lastenhoitopalvelunsa markkinoilta tai palkkaa yksityisen hoitajan.

Suomi edustaakin lastenhoito- ja varhaiskasvatuspolitiikkansa osalta eräänlaista hoivan sekataloutta: julkisen palvelutuotannon ohella myös kotihoito ja yksityiset palvelut ovat verovaroin tuettuja. Tämä lisäksi monet kunnat maksavat omia lastenhoidon lisäetuja. Lasten kotihoidon tuen kuntalisät ovat näistä ehkä tunnetuimpia: noin joka viides kunta maksaa kuntalaisilleen lasten kotihoidon lisäetuutta. Yksityisen hoidon kuntalisä on kunnallisista lisäeduista kuitenkin kaikkein yleisin: lähes puolet kunnista maksaa kyseistä tukea. Yksityistä palvelutuotantoa on alettu tukea myös palveluseteleillä. Vuonna 2016 palveluseteleitä maksoi joka viides kunta.

Lastenhoidon ja varhaiskasvatuksen kysymykset sijoittuvat moninaisten tukien ja palvelujen kentälle. Myös perheiden arjessa tekemät ratkaisut ovat moninaisia. Vaikka kunnallinen päivähoito on työssäkäyvien perheiden keskeisin lastenhoitomuoto, lähes puolet alle kolmivuotiaista lapsista on meillä lasten kotihoidon tuen piirissä. Kotihoito on yllättävän yleistä myös yli kolmivuotiaiden lasten keskuudessa. Erityisesti tilanteissa, joissa perheen nuorimmasta lapsesta maksetaan lasten kotihoidon tukea, perheen muut alle kouluikäiset sisaruksista ovat pääsääntöisesti kotihoidossa. Tämän rinnalla yksityisten palvelujen käytöstä on tullut kasvava trendi.

Suomalainen lastenhoito- ja varhaiskasvatuspolitikka tunnistaa moninaisia hoiva- ja kasvatustarpeita. Järjestelmäämme myös kritisoidaan. Vahvistuvana kritiikkinä on ajatus siitä, että nykyisellään se ei tunnista lasten yhtäläistä oikeutta varhaiskasvatukseen. Karrikoidusti voi esittää, että meillä oikeus varhaiskasvatukseen on vain niillä lapsilla, jotka jo ovat palvelujen piirissä. Kotihoidossa olevilla lapsilla ei ole lakisääteistä oikeutta ammatillisesti ohjattuun oppimiseen.

Toki käytännössä monet kotihoidossa olevat lapset osallistuvat erilaiseen kerho- ja leikkitoimintaan. Avoin varhaiskasvatustoiminta onkin monesti hyvin merkityksellistä niin itse lapselle kuin perheiden hyvinvoinnille. Mannerheimin Lastensuojeluliiton Tampereen osaston järjestämät lasten päiväkerhot ja perhekahvilat ovat oiva esimerkki pedagogisesti monipuolisesta ja vanhemmuutta vahvistavasta avoimesta varhaiskasvatustoiminnasta. Toiminta on myös integroitu osaksi Tampereen kaupungin ja Pirkkalan kunnan kuntalaisilleen tarjoamaa avointa varhaiskasvatusta palvelusetelisopimuksen myötä.

Mannerheimin Lastensuojeluliiton Tampereen osaston tarjoama avoin kerhotoimita on onnistunut kokonaisuus. Se on osa kolmannen sektorin tekemää hyvinvointityötä, joka tukee vanhemmuutta, vahvistaa lasten oppimista ja tuottaa osallisuuden kokemuksia. Avoimella varhaiskasvatuksella voi siis olla paljon annettavaa kun pohdimme kotihoidossa olevien lasten varhaiskasvatustarpeita.

Avoimeen varhaiskasvatukseen ladataankin poliittisessa keskustelussa paljon toiveita. Jos kuitenkin haluamme, että avoin kerhotoiminta olisi väylä laajentaa kotihoidossa olevien lasten oikeutta varhaiskasvatukseen, meidän tulisi tietää tästä toiminnasta enemmän. Tällä hetkellä avoin varhaiskasvatus on hyvin kirjava kenttä. Toisinaan toimintaa järjestävät kunnat ja toisinaan kolmannen sektorin toimijat. Toisinaan toiminta on perheille maksutonta ja toisinaan ei. Emme myöskään tiedä, miten hyvin kerho- ja leikkitoiminta tavoittaa perheet tai miten hyvin toiminta on puolestaan perheiden saavutettavissa.

Avoin varhaiskasvatus on mitä suurimassa määrin asia, jota tulisi tutkia lisää. Meidän tulee myös aidosti pohtia, mikä on sen todellinen asema nykyisessä varhaiskasvatuspolitiikassa? Lisäksi on kysyttävä, miten avointa varhaiskasvatuskenttää tulisi kehittää, jos tavoittelemme lasten yhtäläistä oikeutta varhaiskasvatukseen? Samalla katse tulee suunnata avoimen varhaiskasvatustoiminnan lainsäädännöllisen pohjan vahvistamiseen.

Katja Repo

Tutkimusjohtaja, Tampereen yliopiston Lapsuuden, nuoruuden ja perheen tutkimuskeskus PERLA

 

” Kuka verhoa heiluttaa, jos ei kukaan ?”

 

Kokemusasiantuntijoita on varmasti ollut aina. Mutta vasta viime vuosina heitä on todella alettu kohtelemaan asiantuntijoina. Monet nuoret ja aikuiset ovat rohkeasti kertoneet kohtaamiskokemuksistaan työntekijöiden kanssa sekä  ajatuksista miten eri palveluissa asiakkaat voitaisiin huomioida paremmin. Toivon, että heille on syntynyt kokemus aidosta kuuntelusta. Sellaisesta, että joku on ottanut viestin tosissaan ja lähtenyt konkreettisesti  toimimaan muuttaakseen epäkohtia. Nämä elämän asiantuntijat ovat tulleet heiluttamaan työhuoneidemme suljettuja verhoja, lopettamaan liian paljon jargonia sisältävät seminaarit, keskittymään oikeasti siihen mikä on tärkeää. Toivon, että he ovat tulleet jäädäkseen.

Maaliskuu oli työntäyteinen kuukausi, mutta myös erittäin opettavainen. Sain olla mukana erilaisissa tapahtumissa, joissa oli mahdollisuus kuulla monenlaisia kokemukseen pohjautuvia puheenvuoroja liittyen vanhempien erotilanteisiin. Tässä muutamia ajatuksia pohdittavaksi meille jokaiselle.

” Tärkeintä olisi tulla kuulluksi siinä omassa lähipalvelussa päiväkodissa, neuvolassa. Uskaltaisi sanoa mitä oikeasti on tapahtunut ja apu tulisi sillai ihmiseltä ihmiselle.”

Tämän toiveen esitti äiti eroteemalla järjestetyssä asiakasfoorumissa. Paikalla oli kattava joukko palveluiden tuottajia ja suunnittelijoita. En tiedä, millaisia vastauksia odotimme, mutta toivottavasti kuulimme sen mitä omaa eroaan pohtivat vanhemmat meille ilmaisivat – kohtaamisella ja kuulluksi tulemisella on eniten merkitystä.

Paikalla olo illassa vahvisti omaa kokemusta siitä, että vanhemmat hakevat aktiivisesti apua erotilanteissa niin itselleen kuin lapsilleenkin, mutta on sattumanvaraista miten heidät kohdataan. Hyvin akuutinkin kriisin keskellä oleva vanhempi ei pysty hahmottamaan palveluverkkoa niin, että osaisi soittaa heti oikeaan paikkaan. Siksi on turvallista lähestyä tuttua perhekahvilan ohjaajaa, päiväkodin henkilökuntaa tai  vapaaehtoista perhekummia. Nämä lapsiperheiden arjen ammattilaiset ja vapaaehtoiset nauttivat perheiden valtavaa luottamusta. On selvä, että perustehtävä näissä työtehtävissä ei ole alkaa eroauttajaksi, mutta työntekijöiden osaamista vahvistamalla ja hyviä käytännön esimerkkejä jakamalla otamme varmasti askeleita parempaan suuntaan, niin kohtaamisessa kuin palveluohjauksen kehittämisessäkin.

” jälkeenpäin olen miettinyt miksei kukaan ulkopuolinen aikuinen opettaja, valmentaja tai joku sukulainen kysynyt miten minä jaksan tai selviän?

Tätä varmasti pohti toista sataa eroperheiden kanssa työskentelevää ammattilaista Tampereella järjestetyn Tapaamispaikkapäivän kokemusasiantuntijan puheenvuoron aikana. Nuori nainen sanoitti omaa lapsuuttaan riitaisten vanhempien välissä. Miten kukaan ei nähnyt reippaan ja tunnollisen tytön surua, miksi pienen tytön piti yksin selviytyä vanhempien mykkäkoulusta ja mustamaalaamisesta? Miksi vielä aikuisenakin pitää pohtia voiko vanhempia istuttaa omissa häissä samaan pöytään? Meillä aikuisilla pitää olla enemmän voimia ja rohkeutta kurkistaa erilaisten verhojen taakse. Niiden takana olevia lapsia ja nuoria ei saa ohittaa. Kuulumisten kysyminen ei maksa mitään. Tässä roolissa voi olla kuka tahansa aikuinen. Olemalla itse aloitteellinen, jakaa myös tärkeätä viestiä siitä, että avun pyytäminen on rohkeutta.

Kuka sitten voi tehdä ja mitä? Lapsiperheiden palveluita kehitetään parhaillaan jokaisessa maakunnassa. Valtakunnan tasolta tavoitteet ovat yhtenäiset; Palveluiden painopiste tulee olla varhaisemmassa vaiheessa. Eropalveluiden osalta se tarkoittaa mm. selkeämpää palvelukokonaisuutta, sitä että tieto olemassa olevista palveluista on helposti saavutettavissa ja perheen tilanteessa on aina joku vastuunkantaja. Sisällöllisesti vahvistetaan osaamista yhteistyö vanhemmuuden ja lasten tukemisen osalta, mahdollistetaan kaikille vanhemmille sovittelupalvelut sekä mahdollisuus tiedolliseen, tunnetason ja vertaistukeen. Työmuotoja pitää olla niin kasvokkain kohtaamisen kuin sähköisessä muodossakin. Tähän kehitystyöhön tarvitaan kaikkia; kokemusasiantuntijoita, ammattilaisia niin esimies kuin työntekijätasoltakin. Vuoropuhelun eri toimijoiden välillä on lisäännyttävä. Asiakkaan tehtävänä ei ole koordinoida omaa auttamistaan. Tarvitaan rohkeutta ja näkemystä siihen, että työ kehittyy asiakkaan, ei organisaation tarpeesta.

Lapset ja nuoret pitävät toiveikkuutta yllä. He eivät odota taikatemppuja, toiveet ovat yksinkertaisia ja vilpittömiä, meidän kaikkien aikuisten toteutettavissa olevia.  Lainaan erään viisaan nuoren sanoja ”Vanhempien kohtelias käytös toisilleen ja kiinnostus nuoreen auttaa selviytymään erosta.” Avataan siis verhot ja aletaan hommiin.

Marja Olli,  MLL Tampereen osasto, eropalvelut koordinaattori

marja.olli@mll-tre.fi